Tommi Kinnunen: Pitkä aukea
Olen lukenut kaikki Tommi Kinnusen teokset paitsi uusimman, romaanin Pitkä aukea, jonka kuuntelin. Se hyödyntää aikaisempia teoksia, vaikka ei olekaan mikään jatkokertomuksen osa. Minulle olivat siis ennestään tuttuja monet seikat, esimerkiksi tapahtumapaikka ja siellä sijaitseva valokuvaamo sekä useat henkilöt kuten heistä keskeisin (?) eli Johannes. Edellisen virkkeen kysymysmerkki johtuu siitä, että tipahtelin omituisella tavalla kärryiltä tämän tästä. Nukahdinko? Ehkä, mutta kuuntelin lopulta teosta myös ollessani varmasti valveilla (en siis illalla tai peräti yöllä) enkä silti saanut siitä kummoistakaan otatta. Melkeinpä säikähdin: onko tämä jokin dementian oire tai jotain?
Kuten yllä olevasta huomaa, minun ei olisi kannattanut kirjoittaa KInnusen kirjasta ollenkaan, koska mitään tolkullista sanomista ei ole. Miksi sitten kirjoitin? Siksi että minua on alkanut yhä enemmän kiinnostaa, mitä eroa on teoksen kuuntelemisella ja lukemisella, miten äänikirjan lukijan tarjoama tulkinta vaikuttaa omaan lukukokemukseeni. Tämänhän saa selville vain sekä kuuntelemalla että lukemalla teoksen. Niinpä aion myös lukea Kinnusen romaanin, kuten on tarkoitus tehdä myös Kähkösen Mariukselle. Ne ovat tähän kokeeseen riitävän lyhyitä; tiiliskiviä en yleensä kuuntele enkä halua enkä ehdi ruveta kertaamaan. Kumpikin on saanut hyvät arvostelut, joten siitäkin syystä ne viitsi kerrata.
En vakuuttunut Hannu-Pekka Björkmanin luennasta.
Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet
Kuten nimen perusteella voi olettaa, Pulkkisen uutuusteoksessa ollaan klassisen baletin parissa. Esipuheessa Pulkkinen selvittää klassisen baletin terminologiaa, ennen kaikkea, mitä tarkoittavat liikkeiden ranskankieliset nimet. Pulkkinen on myös itse harrastanut balettia nuorena ja jopa nyt aikuisena uudestaan kirjaprojektiaan varten. Nostan hattua tälle paneutumiselle! Nyt ei ainakaan jutustella aiheen parissa vähän sinnepäin osuen eikä kirjailija päästä itseään helpolla.
Ollaan oululaisessa balettikoulussa. Oppilaat ovat nuoria, lähinnä varhaisteinejä. Taitotaso on se mikä on, mutta silti venäläistaustainen opettaja päättää, että oppilaat esittävät Joutsenlampi-baletin, tai ainakin osia siitä. Seuraan liittyy myös venäläinen miestanssija/tanssinopettaja ja hänen poikansa, josta saadaan balettiin prinssi. Alkaa ankara, tinkimätön harjoittelu, johon oppilaiden on sopeuduttava: ota tai jätä!
Opettaja on venäläisen tradition kasvatti, sekä hyvässä että pahassa. Ei kuitenkaan aivan kauhea? (Vertaan häntä mielessäni televisiossa nähtyyn dokumenttiohjelmaan venäläisen voimistelijan valmennnuksesta, jossa valmentaja oli yksiselitteisen hirveä.) Mutta kovin kaukana suomalaiset teinit ovat opettajalle tutun Kirovin teatterin oppilaiden ja ammattilaisten tasosta. Se jäytää opettajaa, mutta ihan päin naamaa hän ei pettymystään läväytä, oppilaat tajuavat sen vähemmälläkin. Miksi opettaja ylipäänsä oli tullut Suomeen? Ehkä se kerrottiin, mutta meni minulta ohi korvien.
Balettikoulu on tyypillinen pienyhteisö, jossa jokainen hakee paikkaansa. Ovat "primadonnat", joiden joukosta valikoituvat pääosan esittäjät, ovat vähän vanhemmat ja taitavammat tytöt, usein suositut ja ihaillut, ne jotka ovat peräisin varakkaammasta kodista, ne joiden suosioon useimmat haluaisivat päästä. Seuravalla portaalla ovat vuoroaan odottavat ja sitten enemmistö, jotka voivat toivoa pääsevänsä taustalle joukkokohtauksiin ja nuorimmat. Yhteisöllä on yhteinen päämäärä, esitys, mikä pitää sitä kasassa ja on jäsenilleen velvoite: harjoitte, kehity, älä petä porukkaa!
Taustalla hajoaa mahtava Neuvostoliitto. Kurilla, terrorilla ja valheella kasassa pidetty rakennelma kaatuu tilapäiseen heikkouteen. Siinä sivussa ja sen seurauksena Suomi ajautuu lamaan. Sekasorron jälkeen Venäjää aletaan uudelleen ohjata entiseen suuntaan. Totuus ei pala tulessakaan? Valheella on lyhyet jäljet? Vielä mitä. (Sivuutan kolmannen aihelman, yhden balettikoululaisen suvun ja hänen kaksi isoäitiään ja niihin liittyvän tematiikan.)
Riikka Pulkkinen on punonut kiinnostavan kokonaisuuden. Kun aikoinaan luin Pulkkisen kolmatta romaania Vieras, tuli tunne, että joo, hieno kuten edelliset mutta kovin samasta sapluunasta peräisin. Sittemmin Pulkkinen on monipuolistunut. Lukija kiittää!
Ja vielä yksi asia. Luin jostain, että Pulkkinen on Instagramissa selittänyt, miten hänen romaaniaan pitäisi tulkita tai jotain. Tähän kirjailijalla on tietenkin oikeus. Pidän kuitenkin tällaista selittämistä ja lukijoiden holhoamista - tekstiä näkemättä - yllättävänä ja turhana.
Krista Kososen luenta on konstailematonta, mikä sopii teokseen.
Lintunen: Halla
Hallan aikajänne on pitkä. Nuori Pieta pakenee pitkin korpia venäläisiä kasakoita isonvihan aikaan 1700-luvulla. Lähes hengettömän Pietan löytää metsästä Paavo. Heistä tulee pari Hallan tilalle jonnekin Pohjois-Karjalaan. Pietan ja Paavon jälkeläiset sinnittelevät hengissä sukupolvi sukupolvelta nykypäiviin saakka. Sukupolvien ketju luetellaan useampaan kertaan, samalla tavalla kuin Raamatussa: Pietalle syntyi X, X.lle syntyi Y, mutta tarkempi huomio kohdistetaan neljään naiseen. !800-luvulla Hallaa asuttavat Eliina ja Mikko. 1900-luvun alussa elänyt Tuomikki repäisee itsensä irti ja muuttaa Kanadaan. Laajimmin kuvataan pitkäikäisenä nykyaikaan kurottanutta Hiljaa.
Hiljakaan ei ole jäänyt Hallaan vaan lähtenyt opiskelemaan opettajaksi ja päätynyt virkaan Pohjamaalle. Kesälomallaan Hallassa Hilja kuitenkin tutustuu naapurin mieheen Kokkovaaralta ja solmii elinikäisen suhteen hänen kanssaan. He saavat myös lapsen, Juhoksi kastettavan. Mies on naimisissa eikä eroa vaimostaan, mitä Hilja ei sulata eikä edes salli sitä, että lapselle kerrottaisiin, kuka hänen isänsä on! Tätä Hilja myöhemmin katuu, tai ainakin melkein.
Mutta Halla ei lähde ihmisestä, vaikka ihminen lähtisi Hallasta: lopulta Hiljakin palaa juurilleen. (Tulee mieleen Niskavuoren Aarne, joka myös yrittää irtiottoa Niskavuoresta uuden puolisonsa kanssa. Ei onnistu!) Hiljan mies kuolee melko varhain, ja Hilja elelee vuosikymmenet Hallassa yksin mutta symbioosissa ympäröivän luonnon kanssa yhä tiukemmin sitein siihen kiinnittyneenä, tietoisena edeltäjistään ja vastuustaan tuleville.
Lopulta yksin asuminen käy mahdottomaksi, ja Hiljan on pakko suostua muuttamaan helsinkiläiseen palvelutaloon. Sitä ennen käy ilmi, että Juho suunnittelee tuulivoimapuistoa Kokkovaaralle. Hiljasta se on tyrmistyttävää, kuten myös Juhon pojasta ja hänen puolisostaan. Heidän asenteensa tuo lohtua Hiljalle.
Halla on tiivis, onnistuneesti rajattu kuvaus sukupolvien ketjusta, juurista joilla taustaamme kiinnitymme, mutta myös juurettomuudesta, jollaisena näen Juhon. (Ajattelen, että ympäristöllä on suorastaan epigeneettsitä vaikutusta siihen, millaisiksi kasvamme.) Halla on tarina muistamisesta ja sukujen salaisuuksista, jotka joskus paljastuvat, joskus eivät. Se on myös tarina sitkeydestä oloissa, joissa mitään ei saa ilmaiseksi, ja ihmisestä osana luontoa, ei siitä irrallisena pistäytyjänä; ihminen on luonnossa mutta myös luonto ihmisessä. Siitä etääntymisellä on hintansa.
Halla on hieno kokonaisuus ja toimii myös kuunneltuna. Äänikirjan lukee onnistuneesti Anna Saksman.
]]>
